Jone Nikula oli kouluhäirikkö

YKSI ÄÄLIÖ
VOI VARASTAA
KOKO SHOWN?

Televisiosta ja radiosta tuttu juontaja-toimittaja Jone Nikula,
51, tunnetaan suorapuheisena ja kovapintaisena rock-miehenä.
Kotonaan hän lässyttelee kissoilleen, mutta haastattelussa hän
sanoo tyylilleen uskollisena suorat sanat kiusaamiskultuurista.

TEKSTI VESA HÄKLI
KUVAT PETRI AHO, JONE NIKULA, ROKKAKNIVES & HANNA KARTTINEN.

Koronan myötä menetetyt tapahtumajuontokeikat ovat laihduttaneet Jone Nikulan tilipussia, mutta hän on yleisesti ottaen tyytyväinen tilanteeseensa, onhan hänellä vakituinen päivätyö radiossa.

- Olen tuolla Radio Rockilla ollut kohta – herranjestas - viisitoista vuotta. Ties kuinka kauan olen jo noita päivälähetyksiäkin tehnyt. Sikälihän minulla on erinomainen tilanne, että on duunia ja se on vielä nastaa. Mukavaa elämää, kun saa soittaa poskea ja olla vihainen työkseen, niin sehän on ihannetilanne.
Kouluaikoinaan Jone muistaa olleensa hyvä oppilas, mutta ”sietämätön”.
- En viihtynyt koulussa, enkä todellakaan piilotellut sitä. Olin aika lailla sotatilassa, kiusasin opettajia ja sitten muita oppilaita opettajien puutteessa. Aika häirikkö jätkäksi. Opettajaparat yrittivät vielä yhdeksännellä luokalla heittää minua tarkkailuluokalle, kun olin niin hankala. Teknisen työn opettaja kuitenkin kysyi, haluanko tarkkikselle ja sanoin ei. ”Selvä on, sitten teillä on minun ääneni”. Vanhan liiton maikka, joka vielä teititteli oppilaitaan.
Jone tuumii, että koulunaikainen ongelmakäytös oli niin hänen itsensä kuin ympäristönkin aiheuttamaa.
- Syitä on niin sysissä kuin sepissä. Jos kouluympäristö on sellainen, että oppilas rupeaa siellä reagoimaan, niin ei se ympäristö kyllä siihen kykene vastaamaan. Oma käytökseni johtui siitä, että koulu oli minusta yksinkertaisesti tylsää ja liian helppoa. Myös sieltä tarjottu maailmankuva oli jotenkin täysin poskellaan. En voinut ymmärtää, miksi ihmisiä tällaisiin paikkoihin parkkeerataan.

Koulussa käyminen on lapsen duunia

Jone on myöhemmin tavannut vanhoja tuttujaan, jotka välittömästi koulun jälkeen ovat opiskelleet opettajiksi.
- Konformisteja siis, jotka eivät suinkaan mene töihin uudistaakseen sitä, vaan koska se on heille se totaalinen mukavuusalue. He tykkäsivät koulusta oppilaina ja sitten he menevät sinne opettajina. Sen takia siellä on niin paljon ihmisiä, jotka eivät pysty käsittämään, minkä takia jonkun mielestä siellä on jotain vialla. Toki minulla on myös ystäviä ja tuttavia, jotka ovat aivan erinomaisia opettajia. Silloin se ote siihen opettamiseen on dynaaminen, että oppilaat nähdään yhteiskunnan osana, tulevina työtätekevinä aikuisina.
Ei se ole mikään homogeeninen ryhmä. Oppilaat pitää kohdata yksilöinä eikä vain joukkona.
- Ongelma on toki siinä, että resurssit ovat rajalliset, ja silloin yksi ääliö pystyy varastamaan sen koko shown. Itse toki olin varmasti juuri sellainen ääliö, mutta ei mene oikein, kun vanhemmat joukkoistetaan siihen koulutukseen, koska se on myös paikka, jossa lapsen pitäisi oppia pikku- hiljaa itsenäistymään. Se jatkuva vanhempien vaivaaminen on minusta vähän kyseenalaista. Koulussa käyminen on lapsen duunia. Jos joku pahasti mättää, niin totta kai silloin täytyy ottaa vanhemmatkin siihen mukaan, mutta ei se arjen pyörittäminen voi mennä siihen, että vanhempi miettii päivittäin tuntitolkulla lapsensa koulunkäyntiä.

Freelancerin on oltava sosiaalisesti lahjakas

Yli 30 vuotta kestäneen työuransa aikana Jone ei ole koskaan joutunut todistamaan työpaikkakiusaamista tai muuta sanottavan arvoista häirintää työpaikalla.
Minullahan on tosin se hirveän hyvä puoli työssäni, että olen aina työskennellyt pienissä yksiköissä, en ole koskaan ollut ison korporaation leivissä. Olen joko ollut pienessä yrityksessä töissä tai isomman yrityksen eräänlaisena ”tavarantoimittajana”, en millään tavalla ravintoketjun pohjalla, mutta itsenäisessä roolissa. Olen aina ollut tilanteessa, jossa esimiehet ovat kuunnelleet ja kollegat tukeneet.
- Freelance-maailmahan on sellainen, että siellä on helppo tehdä kolme keikkaa yhdellä kertaa: eka, vika ja ainoa. Tietty sosiaalinen lahjakkuus kuuluu siinä ympäristössä pärjäämiseen.
Näihin kauhujuttuihin, joihin mediassa törmää, niitä en ole kokenut tai todistanut. Tunnistan kyllä sen ihmistyypin, mielensä pahoittajan, joka linnoittaa itsensä konttorin nurkkaan ja sieltä terrorisoi kaikkia. Kyllä niitä maailmasta löytyy, varmasti aivan liikaakin.
Nykyisessä työmaailmassahan ei ole ammatteja, jossa ihminen sen oman työnsä kaaren edes ymmärtää. Suurin osa ihmisistä tekevät jotain vaihetta jostain lopputuloksesta, jonka loppua he harvemmin näkevät muuten kuin jossain firman vuosiraportissa, että tässä kohtaa on tehty kauppaa ja tuossa ei. Silloin ihminen, lisätäkseen hallinnan tunnetta omasta ympäristöstään, rupeaa oireilemaan. Sitten kitistään siitä, että joku työkaveri käy tupakalla tai joku ei ole riittävän kohtelias. Varmaan on sitten myös niitä mulkkuja, jotka työntävät käden hameen alle ja käyttävät sitä senioriteettiaan ja asemaansa hyväkseen. En ole onneksi joutunut sellaisten kanssa samassa yhteisössä olemaan.

”Tyypillisimmillään nettirähjääjä on sellainen kaveri, joka luolamiesyhteisössä olisi ajettu aikoja sitten luolasta ulos, että kun kerran olet niin helvetin fiksu, niin tapa itse ne mammuttisi”

Some on siiloutumista

Aktiivinen sosiaalisen median käyttäjä Jone Nikula ei ole. Hän kertoo menneensä Facebookiin ja Instagramiin yksinomaan työnantajansa käskystä.
- Olen joskus itselleni Twitter-tilinkin rekisteröinyt, mutta en ole oikein koskaan keksinyt mitään sanomista sinne.
Someraivoasia mietityttää Jonea, mutta huoli on enemmän lapsista kuin aikuisista.
- Ymmärrän, miten pahalta voi tuntua maalittamisen kohteeksi joutuminen ja vastaava, mutta kun itse sain ensimmäisen tappouhkauksen joskus 19-vuotiaana, niin ajattelin, että ilmeisesti teen nyt jotain oikein. Olen nähnyt sen niin, että jos teet julkisesti duunia, niin saat myös julkisesti palautetta, ja yksityisesti myös. Se ”mä tapan sut, kusipää” on se ensimmäinen, mitä se jurrinen urpokin kapakassa repäisee, kun siltä palaa käämit. En ole jaksanut hermojani menettää sen takia, että joku on alkanut minulle kiukuttelemaan.
- Sosiaalisen median keskeinen piirre on siiloutuminen. Se algoritmi ohjaa samanmieliset samaan nurkkaan. Sen yhteisörakenne jo alun perinkin kutsuu ihmiset eri nurkkiin, joissa se päättää meidän viihtyvän. Jos vaikka me kaksi perustamme keskusteluryhmän, jossa me ollaan sitä mieltä, että maailmassa ei ole lilan väriä, koska kaikki lilan sävytkin ovat violettia, niin me toistelemme sitä toisillemme viisi vuotta, kunnes joku tyyppi omalla värikartallaan osallistuu meidän keskusteluun, ja me loukkaannutaan ihan hirvittävästi. Että tuohan on aivan massiivisen väärässä. ”Sinun lilasi on meidän violettimme, mutta meidän violettimme ei ole sinun ulottuvillasi, koska et ymmärrä koko violetin olemusta”! Tämä on someraivon koko olemus. Kun tämä ihmisten määrän kerrotaan kymmenellä tuhannella tai vaikka miljoonalla, niin siinähän meillä on someraivo.

Osatotuuksien maailma

Somessa möykkäämisessä on Jonen tulkinnan mukaan ihmisen perusasetuksista, jotka saavat someen puristettuna primitiivisen muodon.
- Kyse on hiusten halkomisesta tai oman maailmankatsomuksen putki- ja lyhytnäköisestä puolustamisesta. Ihmisen ”pakene tai taistele” -refleksihän toimii juuri niin. Stressi kaventaa katseen sektoria, jonka jälkeen kaikki huomio kohdistuu siihen esillä olevan asian ratkaisemiseen. Koska kukaan ei ole koskaan saanut mustaa silmää nettihuutelulla, niin nimimerkin takaa käydään vain koko ajan hurjempaan hyökkäykseen. Tyypillisimmillään nettirähjääjä on sellainen kaveri, joka luolamiesyhteisössä olisi ajettu aikoja sitten luolasta ulos, että kun kerran olet niin helvetin fiksu, niin tapa itse ne mammuttisi.
- Ehkä kymmenen prosenttia suomalaisista on Twitterissä. Mutta siellä ovat kaikki poliitikot ja toimittajat, eli käytännössä ne ihmiset, joilla tuppaa olemaan kaikkein suurimmat luulot omasta fiksuudestaan. Se on osatotuuksista koostuva kuva ajastamme, jossa merkillepantavaa on juuri tämä siiloutuminen. Tässä ketjussa keskustellaan tätä ja tuossa tuota, eikä näiden ihmisten ajatukset kohtaa, koska kaikille on tärkeämpää kuulla oma ääntä kuin kuunnella toisen ääntä.

Lapsilla kovat paineet

Vaikka Jone kokee esimerkiksi toimittajiin kohdistuvan maalittamisen törkeänä käytöksenä, hän on enemmän huolissaan somessa asioivista lapsista.
- Lasten ja nuorten osalta se on helvetin vaikeaa, koska on valtava sosiaalinen paine liittyä sinne sosiaaliseen mediaan, ja samaan aikaan mikään, mitä teet, ei jää huomaamatta. Me kaikki kuitenkin tiedämme, kuinka pieni lapsen maailma on: sillä on koti, kaverit ja koulu. Meidänkin nuoruudessa oli omat alueet ja sitten ne sotatoimialueet, jonne saattoi mennä vähän kyläilemään, mutta tietoisena siitä, että sekunnissa tilanne voi heittää häränpyllyä, jolloin joko juostaan tai otetaan turpaan.
- Nyt skideillä ei ole enää kysymys siitä, että on joku pikku mylly jossain väärässä kaupunginosassa viikonloppuiltana, vaan se vaino seuraa kaikkialle. Se on helvetin vaarallista. Sitten päivitellään vain, miksi nuoret viettävät aikaa sosiaalisessa mediassa, eikä keskitytä siihen, miksi aikuiset eivät saa omaa jälkikasvuaan kuriin. Tämän takia en jaksa murehtia aikuisten somehuolia, mutta skidien kohdalla kysymys on vaikea.
Jonen miehekäs kovisimago on hänen tavaramerkkinsä, mutta siviilissä hänestä kuoriutuu paljon lempeämpi hahmo.
- Olen mielestäni aika kiltti ihminen. Koitan avata mummoille ja lastenvaunuille kauppakeskuksen ovia, ja toki lässytän kissoilleni. Enhän itse osaa ajatella, että jokin olisi minulle itselleni epätyypillistä. Ensimmäisen kerran päädyin asumaan saman katon alle lemmikkieläimen kanssa joskus 25 vuotta sitten, ja huomasin että tämähän onkin vaikka kuinka hauskaa! En tiennyt pitäväni eläimistä niin paljon kuin huomasin pitäväni. Tietysti silloin kun on televisiossa ihmisille turpaa repimässä, niin se ei siihen kuvaan mahdu, eikä kuulukaan.