Lukijoiden kirjoitukset

Hei,

luin juuri lehden artikkelin kiusataanko lastani.

Juuri näin huomasin lapsessani tapahtuvat muutokset. Kyselin koulusta, lapseltani miten koulussa menee..ei ongelmia kuulemma. Kunnes lastani kuristettiin kesken koulupäivän, siitä seurasi sitten 3 kk sairaalareissu. Kiusaajaa ei edes eroitettu koulusta määräajaksi, oikeudessa kyllä tuomitiin korvauksiin.

Kouluun palaaminen oli lapselleni erittäin vaikeaa, eivätkä koulun henkilökunta tehneet paluusta sen helpompaa. Heidän mielestä lapseni olisi pitänyt siirtää toiseen kouluun ja paluu ei voi tapahtua nopeesti, koska koulun henkilökunta tarvitsi kriisiapua !!

Tilanne ei parantunut, vaan kiusaaminen jatkui, eikä lapseni enää halunnut mennä kouluun. Minä en äitinä saanut lasta palaamaan kouluun. Silloin kuraattori keksi soittaa lastensuojeluun, että minä en pysty huolehtimaan lapsen koulunkäynnistä ja niin lapsemme otettin meiltä kiirellisesti pois. lapsi on edelleen sijoitettuna toiselle paikkakunnalle.
Enkä minä voi asialle yhtään mitään.

-Kaikkensa yrittänyt äiti


Haluaisin kertoa teille millainen on ollut minun elämäni. Millainen se edelleen on.. Synnyin 1987 Suomessa. Äitini oli juuri ja juuri täyttänyt 20 ja opiskeli kokonaisvaltalaisesti. Muutimme Jämsään synnyinkaupungistani, jonne äitini meni lukemaan ammanttinsa.

Ensimmäinen ystäväni oli venäläinen, jonka vuoksi jouduin yläkerran lasten kiusaamaksi ja lelujani varastettiin. Tämä poika sekä hänen kaverinsa ajattivat meitä useasti takaa ja eräänä päivänä heillä oli lauta aseena. Kompastuttuani mäkeä alas hän sai minut kiinni ja löi laudalla takaraivooni. En kertonut asiasta koskaan kenellekkään, eikä se minua oikeastaan haitannut silloin. Eräänäpäivänä näin hänet yksin ja kysyin miksi hän kiusaa ja hän kertoi, että koska olin sen venäläisen kaveri. Siitä päivästä meistä tuli kavereita eikä hän minua enää kiusannut. Olin tuolloin viisi- tai kuusivuotias.

Ensimmäisen luokan alettua muutimme takaisin synnyinseudulleni. Äitini kertoi minulle, että koulu on mukava paikka, jossa oppisin ja jossa saisin paljon ystäviä. Olin innoissani ja odotin kovasti kesän loppua. Sain pyöräillä yksin kouluun ja tunsin itseni jo isoksi tytöksi. Kun saavuin kouluun ensimmäisenä päivänä olivat odotukseni suuret ja kun kello soi ja pääsin omaan luokkaan.. sainkin tervehdksen sijaan shokin. ”Läski!” oli ensimmäinen mitä kuulin. En osannut reagoida tähän odottamattomaan lauseeseen, joten sivuutin sen. Mutta huomasin pian kiusaamisen olevan päivittäistä ja vaikka se ei minuun ensin vaikuttanut lainkaan alkoi se pikuhiljaa vaivata. Miksi? Miksi minä? Mitä minä tein? Koskaan kiusaajat eivät olleet yksin vaan he olivat ryhmissä. Opettajakaan ei tehnyt mitään vaan torui vain hieman. Minulle hän kertoi; ”Rakkaudesta se hevonenkin potkii”. Selitis oli järkeenkäypä vain noin puolivuotta.

Muut tytöt eivät ottaneet minua välitunneilla leikkeihin. Syytä en koskaan saanut tietää. Liikuntatunneilla minut valittiin viimeisenä. Sählyssä minut valittiin maaliin koska olin niin läski, että peittäisin puolet siitä. Kun sitten hävisimme pelin, oli se minun vikani. Ystävänpäivänä piti kertoa jotain kaunista toisesta.. Minulle sanottiin, että olen läski. Itsetuntoni alkoi pikkuhiljaa laskea. En riisunut enää liikuntatunneilla pukukopissa. En mennyt enää suihkuun tai vaihtanut uikkareita kenenkään nähden. Odotin aina, että muut tytöt kerkeäisivät pepseytyä ja lähtisivät ennenkuin itse vaihdoin vaatteet. Jos oli ollut uintia, myöhästyin yleensä seuraavalta tunnilta hieman. Kerran olin pahalla tuulella ja itkin sängyssäni, jolloin äitin kielsi minua enää itkemästä ”tekosyistä”. En enää itkenyt.

Tottakai kerroin opettajille ahdingostani.. mutta suurin rangaistus minkä kiusaajani saivat oli merkintä reissuvihkoon, joka piti näyttää vanhemmille. Kerroin äidillekkin, jolloin äitini aina sanoi; ”pojat ovat poikia” ja ”älä välitä. Kyllä ne kasvaa.” Kun sitten aloin sanomaan äidilleni, että en halua enää mennä kouluun torui äiti minua, mutta lohdutti joka kesä, että pojat olisivat kasvaneet kesän aikana ja lopettaneet. Joka kesä odotin tätä ihmettä, jota koskaan ei tullut.

Koulukiusaamisen lisäksi tunsin itseni kiusatuksi kotonani. Äitini löysi rakkauden ja tämä mies vietti paljon aikaa kotonamme. Hän oli leikkisä ja usein haukkui minua ”pahvipääksi” ja ”pahvihousuksi”. Usein hän myös oli pyyhkivinään räkää paitaani kaivamalla nokkaansa ja vaihtamalla pikaisesti sormea, jolla sitten pyyhkäisi vaatteitani. Muutaman kerran hän istui päälleni ja piraisi kasvojani vasten, syyttäen sitten minua piereskelijäksi. Tiesin sen olevan vain leikkiä, mutta se sattui silti. Äitini ei koskaan puuttunut asiaan vaan hyväksyi sen ”miehen huumorina”. En siis mahtanut mitään.. en koulussa enkä kotona. Kotiin tuloni oli aina yhtä kamalaa. Pyöräilin aina niin lujaa kuin kykenin kotiin, sillä usein kiusaajat seurasivat minua omilla pyörillään. Heille se oli leikkiä ja se, joka ei pysynyt minun perässäni tai saanut minua kiinni, joutui kiusatuksi (koska tälläinen läski päihitti). Kaikkein surullisinta lienee, että olin normaali painoinen lapsi.

Neljännellä luokalla aloin miettimään onko Jumalaa olemassa, kun sallii tällaista. Itkin myös kotimatkani kotiin asti. Lakkasin kertomasta äidilleni ja opettajilleni satunnaisia kertoja lukuun ottamatta. Kukaan ei ksokaan puuttunut jokäiväiseen kiusaamiseeni. En koskaan syyttänyt kiusaajiani, mutta tuska oli sietämätöntä ja usein toivoin vain katoavani. Poof ja kaikki olisi ohi. EI enää tuskaa, eikä tarvitsisi enää pelätä. Viitosluokalla kuoleminen oli tullut ajatuksiini. Kävin myös ensimmäistä kertää perheneuvolassa salaa äidiltäni puhumassa psykiatrille. Kerroin hänelle kaiken, jolloin hän rupesi itkemään. Olin kummissani, mutta iloinen siitä, että joku vihdoin ymmärsi. Kyseinen henkilö kumminkin muutti muualle töihin pian. Kävin muutaman toisen psykiatrin luona, mutta he tuntuivat epämiellyttäviltä, joko siksi, etteivät he kuunnelleet tai siksi, että kertoivat minulle itsestään enkä minä saanut puhutuksi ollenkaan. Lopetin käymästä siellä.

Kun oli aika siirtyä yläasteeseen ja äitini kertoi minulle, että yläasteella ei kukaan enää kiusaa, koska kaikki ovat aikuistuneet. Jaksoin vielä uskoa tähän ja oikeastaan odotin yläasteen alkua. Kävi kumminkin niin, että vaikka ihmiset olivat uusia, ei mikään oikeastaan muuttunut. Jokapäiväinen kiusaaminen vain jatkui. Haukkumisen lisäksi minua nakeltiin nyt kävyillä ja kuolleilla ötököillä. Kukaan ei edelleenkään halunnut minua liikunta joukkueeseen ja jos oli luokkienvälisiä kisoja joku aina katsoi tehtäväkseen ilmoittaa, etteivät he ainakaan tuota valasta kanna. Luokanvastaava opettaja ei puuttunut koskaan kiusaamiseeni ja ainoa joka puuttui kiusaamiseen oikeasti oli eräs tuima mies opettaja. Jälki-istunnosta tullut kiusaaja sanoi tappavansa minut seuraavalla kerralla kun valehteken, joten se oli viimeinen kerta kun kerroin kiusaamisestani kenellekkään.

Oli minulla kumminkin ystäviä! Tai ystävä oikeastaan. Muut varastelivat lelujani ja etäännyin heistä kouluaikanani, mutta yksi pysyi ystävänäni ekaluokalta lähtien. Olimme erottamattomat ja oleilimme usein kaksin. Joskus ystäväni tuli luokseni tai pidensi leikkiaikaamme valahtelemalla vanhemmilleen, että oli unohtanut katsoa kelloa tai oli unohtanut kotiin tulo ajan. Yläasteen alussa hän kumminkin kertoi minulle, että katuu viettäneensä niin paljon aikaa kanssani. Olisi pitänyt keskittyä kouluun.

Seiskaluokalla enoni kuoli autokolarissa vähän ennen joulua. Joululoman jälkeen rukoilin äitiä, ettei minun tarvitsisi mennä kouluun, mutta hän vei minut väkisin. Näin heti ystävästäni, että hänelläkin oli joku huonosti, jotein yritin piristää häntä kertomalla huonoja juttuja omasta surustani huolimatta. Ystäväni kumminkin suuttui ja kertoi käyneensä terveydenhoitajalla ja, että hänelle on todettu masennus. Hän myös julisti, että minä olin syypää hänen masennukseensa. Siitä päivästä lähtien olin yksin.. koulussa ja kotona. En puhunut kenellekkään ja itkin usein yksin. Arvosanani heikentyivät jokavuosi numerolla alaspäin. En tehnyt läksyjä ja pelasin pitkälle yöhön konsolipelejä.

Kun peruskoulu sitten loppui lähdin lukioon. Lukiossa kaikki ovat jo sitten aikuisia, minulle sanottiin. Ovathan he jo murrosiän ohittaneet ja ovat melkein täysi-ikäisiäkin. Kävi kyllä järkeen.. mutta petyin pahasti lukioon päästyäni. Tein muutaman ystävän, jotka myöhemmin kääntyivät minua vastaan. He puskivat minut ulos ryhmätöistä, jolloin sain huonon arvosanan, koska en ollut tehnyt ryhmätyötä. Olin myös kiusaaja, koska en pitänyt samoista jutuista kuin he. Erään kerran he jättivät minut kotiinsa neljäksi tunniksi yksin, kun lähtivät saattamaan toista ystäväänsä kotiin mutta jäivätkin hänen luokseen. He eivät koskaan pyytäneet anteeksi minulta vaan kysyivät, että olenko kateellinen kun he saivat pitää kimonoa (japanilaisen vaihto oppilaan japanilaista asustetta).

Olin jo niin henkisesti ahdistunut, että en seurannut enää tunteja. Tulin tunneille ja vaivuin omaan maailmaani. Saatoin piirtää koko tunnin mihin tahansa tyhjään paperin nurkkaan.. Muut ystäväni jättivät minut tässä vaiheessa oman onneni nojaan. ”Jos et siitä piristy niin vain jättäisimme.” he sanoivat. Jaksoin hetken esittää piristynyttä.. sitten luovutin. Aloin viillellä ranteitani, koska fyysinen tuska oli niin paljon miellyttävämpää kuin henkinen kärsimys jota koin. Se myös vei ajatukseni pois päivän tapahtumista ja antoi jopa helpotusta. Äitini ja isäpuoleni riitelivät lähes päivittäin ja nimittelivät toisiaan. Isäpuoleni usein uhkasi lyödä minua jos olin suuttunut ja uskolsin väittää vastaan. Muutaman kerran hän jopa löi minua. En kertonut äidilleni. Muutaman kerran pyörittelin veistä ranteellani ajatellen, että olisi helpompaa vain kuolla pois. En kumminkaan kaivanut haavojani kovin syvälle, koska fyysinen kipu oli vielä liian kova siihen viimeiseen senttiin.

Pelastukseni.. tai kiroukseni.. alkoi lukiosta. Opettajat olivat huomanneet etäisen ja poissaolevan katseeni. Ensin luokkavastaava otti minut puhutteluun. Kun hän kysyi mikä minun on ja kun kerroin että tunnen itseni kiusatuksi nauroi hän ja kertoi, että olen vain herkkä ja sitä kaverit tekevät, kiusoittelevat toisiaan. Suutuin ja lähdin. Kuukautta myöhemmin psykologian opettaja kertoi minulle, että minulla on aika terveydenhoitajalle. Luulin kyseessä olevan terveystarkastuksen, mutta paikalle tultuani terveydenhoitaja kertoikin opettajien olevan huolissaa minusta. Kerroin sitten hänelle, että minulla on huono olla ja että minua kiusataan. Hän nauroi asialle ja sanoi, ettei minulla ole mikään. Olin lähdössä, kun hän sanoi kumminkin soittavansa vielä minulle lääkärin ajan varmuudenvaraksi.

Kieltäydyin, mutta kun terveydenhoitaja sanoi soittavansa äidilleni, jos en mene lääkäriin, suostuin. En uskonut lääkärin olevan erinlainen.. odotin hänen nauravan ja odotin että vain pääsisin pois. Voisin mennä kotiin ja unohtaa kaiken.. Yllätyin kun hän vakavana ilmaisi huolensa ja lähetti samantien lähetteen mielenterveys tutkimuksiin. Sain diagnoosin, hoitoa, minulle määrättiin psykiatri. Sain muuttaa omilleni ja minut määrättiin sairaslomalle. Äitinikin tietenkin sai tietää aikanaan, mutei hän ksokaan minulle kertonut miltä hänestä tuntui. Hän vain totesi ”jaa”. Tiedän, että hän kumminkin välittää koska kuultuaan tämän hän kuskasi minua aina psykiatrille vaihtaen jopa vuoroja töissään. Olin tuolloin 17.

Nyt olen 25. Käyn nyt terapiassa ja olen varhaiseläkkeellä. Pelkään ihmisiä, enkä uskon koskaan kykeneväni töihin, jossa joutuins juttelemaan muille ihmisille. Etenkin pelkään lapsia ja teini-ikäisiä. Syön lääkkeitä masennukseen ja unenpuutteeseen. En pysty puhumaan perheelleni ja tunnen itseni ulkopuoliseksi. Minulla on hankala tehdä ystäviä, koska pelkään heidän minut hylkäävän kumminkin. Kumminkin näen edessäni valoa, jota ennen ei ollut. Puhun asioista nyt ja olen opetellut uudelleen itkemään. Minulla on kumminkin myös ystäviä joiden kanssa tulen juttuun ja odotan tulevaa. Toive ammattini on piirtäjä tai eläinhoitaja. Pidän myös kuntosalilla käymisestä. Valmistun aikuislukiosta keväällä 2013. Olen kumminkin 100% varma, että tämä tarina olisi ollut erinlainen, jos olisi ollut edes yksi ihminen, joka olisi kuunnellut ja sanonut ”minä uskon sinua”


Tervehdys,

Paras oli: Kiusaaminen on rikos. Toki kaikki artikkelit olivat hyviä ja toinen asia: Ottakaa ihmeessä esille uudelleen ja vieläkin kerran uudelleen kiusaaminen koulun jälkeisessäkin opiskelussa työharjoittelussa ja työelämässä. Eristäminen työryhmästä, toiseen pöytään siirtyminen oppilaitoksen tai yrityksen ruokalassa, ivalliset letkautukset, vähättely jne. Pieniäkö asioita, ei toki, vaan karua todellisuutta ammattiopinnoissa, ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa sekä työpaikoilla.
Itse, sukunimen vuoksi, aikoinaan koulukiusattu. (ryssä)


Opetustyötä

Ammatikseni olen myyntineuvottelija ja soitan siis työkseni paljon

Paljon puhutaan nykyään koulurauhasta ja siitä mitä olisi tehtävä asialle. Kuitenkin olen törmännyt mielenkiintoiseen asiaan työssäni, usein puheluihin vastaa opettaja joka on juuri tunnilla opettamassa ja kuitenkin vastaa puhelimeen, siis kesken tunnin.

Usein olen saanut asiani kerrottua, ja se on muutama minuutti. Toisinaan taas siellä todetaan että jospa voisin soittaa hetken päästä uudelleen. Siis välitunnilla.. Sitä olenkin ihmetellyt että kuinka sellainen opettaja jolla on aikaa olla puhelimessa voi millään valvoa mitä siellä välitunnilla tapahtuu. Vai onko niin että ei edes valvo??

Olisin voinut luulla että heillä pitää olla puhelimet suljettuina, ainakin edes tunneilla. Vai kuuluukohan se nykyiseen opetussuunnitelmaan että vastaillaan kun puhelin soi, vaikka sitten kesken tunnin. Voisi luulla että jotain jää silloin opetuksesta  puuttumaan. Siis kun puhutaan siitä että sitä koulurauhaa pitäisi saada niin olisikohan hiukan ajateltava asioita uudelleen..
JK62


”Olen pieni
Kuulkaa äänetön huutoni
Auttakaa minua
Edes joku ”
JK62


Erittäin positiivinen ja kannustava juttu lehdessänne näistä jalkapallosankareistamme. Jutussa puhutaan mm. yhteishengestä ja tiimityöstä. Olemme asettaneet taito-ja taideaineiden opettajaryhmän kanssa yhteiseksi opettelunaiheeksemme oppiaineissamme juuri näitä asioita. Tätä juttua voi käyttää pohjana ,kun alamme laatia oppilasryhmien kanssa omia tavoitteitamme tulevaa lukukautta varten! Kiitos !

Lehden lukija


Noin 20 vuotta sitten lapsemme kävi erityiskoulua. Hän on lievästi kehitysvammainen. Koulukiusaaminen alkoi jo ala-asteella kun kouluun tuli tyttö joka aloitti sen.Kohta kaikki kiusasivat häntä.lapsi alkoi oksennella aamuisin eikä olisi lähtenyt kouluun. Soitin opettajalle,hän ei uskonut. Kehui tätä kiusaajaa heidän päivänpaisteekseen.Sitten kouluun tuli sijaisopettaja joka huomasi tytön kaksinaamaisuuden. asialle ei silti tehty mitään.Lapsellemme puhkesi vaikea psyykkinen sairaus joka ei parane koskaan.käytiin nuorten psykiatrilla. Ei mitään apua. kiusaaminen jatkui edelleen. Soitin tytön äidillekin ei apua. Viimeisenluokan syyskaudella soitin koulutoimenjohtajalle hän soitti psykiatrille. Lapsemme määrätiin sairaslomalle. Kiusaajat saivat jatkaa koulua.Lapsemme oli koko viimeisen vuoden sairaslomalla.Opettajakin uskoi viimein. Elämämme oli järkyttävää, kun psykiatrikaan ei tajunnut mikä lapsella oli. HÄn oli 20 vuotias kun vein hänet toiselle psykiatrille joka teki heti diaknoosiin ja antoi oikeita lääkkeitä. Helpottihan se paljon mutta vaikeaa ollut tämän sairauden kanssa, kun jossakin vaiheessa ilmeni vielä toinen psyykkinen sairaus.Silloin ei ymmärretty tätä kiusaamis asiaa ollenkaan. On se hyvä että nykyään siihen kiinnitetään huomiota.

Lehden tilaaja


Hyvä Koulurauhaa-lehti,

Olen lukenut lehteänne nyt viiden numeron verran ja yllätyin positiivisesti lehden monipuolisuudesta ja lajasta tukija kaartista joka tekee lehdestä vielä mukavamman lukupaketin.
Erityisesti pidin lehden musiikki ja urheilu-osiosta.
Ehdottomasti syksyn lehden paras juttu oli skeittikoulu koska harrastan sitä myös itse. Toivon että skeittikoulu olisi mukana lehdessä jatkossakin.
Myös kitarakoulu olisi mielestäni kiva ja nyt kun talvikin on ovella juttu lumilautailusta olisi kiva.

Iloisin terveisin,
Antti N.